Tansanialainen tarina

Olipa kerran paimen, jolla oli 100 lammasta. Hän rakasti niitä kaikkia ja kutsui jokaista nimeltä. Ne, jotka olivat tottelevaisia, saivat sellaisia nimiä, kuten Rakkaus, Rauha, Ilo ja Usko. Mutta ne, jotka käyttäytyivät taitamattomasti, saivat sitä vastaavia nimiä, kuten Ylpeys, Kateus ja Purnaaja.

Joka ilta paimen laski lampaansa viedessään ne lammasaitaukseen. Eräänä iltana hän huomasi, että yksi lampaista oli kadonnut. Rakkaus-nimistä lammasta ei löytynyt mistään. Paimen vei muut lampaat aitaukseen ja lähti heti etsimään kadonnutta lammasta.

Kun paimen oli lähtenyt, Purnaaja sanoi: "Näettekö, paimenemme pitää Rakkaudesta enemmän kuin meistä muista. Näin helposti hän meidät unohti ja hylkäsi."
Kateus lausui: "Totta on, mitä sanoit. En usko, että paimen olisi lähtenyt noin kiireesti, jos joku meistä olisi kadonnut." Ilo ja Rauha nuhtelivat heitä, mutta mitäpä se auttoi. Muut uskoivat, että paimen oli puolueellinen, ja siksipä lampaat päättivät kokeilla paimenen rakkautta. He keksivät, että seuraavana iltana yksi lampaista katoaisi tahallaan. Tyhmyri valittiin siihen tehtävään. Paimen palasi kadonnut Rakkaus mukanaan. Hän oli iloinen siitä, että eksynyt lammas oli löytynyt, eikä huomannut, että lampaat katselivat häntä epäluuloisesti.
Seuraavana päivänä paimen kokosi taas lampaansa ja huusi niiden nimet: nyt Tyhmyri puuttui joukosta. Paimen tuli surulliseksi ja sanoi: "Pieni Tyhmyri-raukkani, minun on heti lähdettävä etsimään sitä."
Mutta Laiskuri sanoi: "Miksi turhaan vaivaat itseäsi? Meitä on vielä paljon jäljellä, eikö meissä ole sinulle kylliksi?"
"Tyhmyri on myös minun lampaani", vastasi paimen. "Rakastan sitä yhtä paljon kuin teitä muitakin."
Lampaat katsoivat toisiinsa. Paimen palasi metsään etsimään Tyhmyriä. Palatessaan hän tapasi lampaat häpeissään, mutta Tyhmyri iloitsi, sillä se tiesi nyt, että paimen piti siitäkin.
Kolmantena iltana pieni lammas, jota kutsuttiin Vihoviimeiseksi, alkoi miettiä mielessään: "Ymmärrän kyllä, että paimen näki niin paljon vaivaa Rakkaus ja Tyhmyri -lampaiden takia; nehän ovat suuria ja lihavia, mutta minä olen pieni ja heikko enkä kelpaa mihinkään. Varmaankaan hän ei paljoa sure, jos minä katoan laumasta."
Vihoviimeinen kätkeytyi pensaaseen eikä lähtenyt toisten lampaiden kanssa illalla kotiin. Kun paimen jälleen laski lampaat, hän huomasi, että Vihoviimeinen oli poissa. "Olenpa minä huolimaton paimen, kun joka päivä kadotan yhden lampaan", hän sanoi murheellisena.

Hän laski muut lampaat tarhaan ja palasi metsään alkaen kutsua: "Vihoviimeinen, missä olet?" Vihdoin hän löysi sen pensaikosta, nosti sen syliinsä ja kantoi kotiin.

Vihoviimeinen häpesi kovin, että oli epäillyt paimenen rakkautta. Mutta nyt paimen kokosi lampaat ympärilleen ja sanoi: "Olen ollut huono paimen teille. Haluan etsiä teille paremman paimenen, sellaisen, joka ei kadota lampaitaan." Mutta nyt kaikki lampaat huusivat yhteen ääneen: "Ei, me haluamme kuulua sinun laumaasi!"

Myöhemmin Purnaaja kertoi kaiken paimenelle. Se selitti, että katoamiset oli järjestetty paimenen rakkauden koettelemiseksi. Kun se lopetti, sanoivat kaikki yhteen ääneen: "Rankaise meitä, mutta älä vain hylkää!"
Paimen katsoi niitä rakastavin silmin ja antoi niille anteeksi. Siitä päivästä lähtien tottelemattomien lampaiden nimet vaihdettiin. Purnaajasta tuli Tyytyväinen, Epäuskosta Luottamus. Vihoviimeinen sai pitää vanhan nimensä, mutta se ei sitä surettanut. Se oli kokenut, että paimen rakasti sitä sellaisena kuin se oli.

Täydellinen suunnitelma

Eräällä varojenkeräämisillallisella koulun hyväksi, jota kävivät
lapset, joilla oli oppimisvaikeuksia. Yhden oppilaan isä piti puheen,
jota kukaan läsnäolijoista ei tulisi unohtamaan. "Kaikki, mitä Jumala tekee,

on täydellistä. Kuitenkin minun poikani, Kalle, ei pysty oppimaan asioita

samalla tavalla kuin toiset lapset. Hän ei ymmärrä asioita niin kuin toiset lapset ymmärtävät. Missä Jumalan suunnitelma näkyy minun poikani kohdalla?"

Yleisö meni hiljaiseksi. Isä jatkoi. "Minä uskon, että kun Jumala tuo maailmaan Kallen kaltaisen lapsen, astuu esiin mahdollisuus ymmärtää Jumalainen Suunnitelma. Ja se tulee esille siinä, miten toiset ihmiset kohtelevat tuota lasta. Sitten isä kertoi seuraavan tarinan: eräänä päivänä hän ja Kalle olivat kävelleet puiston ohi, missä Kallelle vieraat pojat olivat pelaamassa pesäpalloa. Kalle kysyi: "Luuletko että he antaisivat minunkin pelata?"
Isä tiesi, että useimmat pojista eivät haluaisi Kallea joukkueeseensa. Mutta hän ymmärsi myös, että jos Kalle saisi luvan pelata, se antaisi Kallelle myös suuresti kaivatun tunteen
kuulumisesta joukkoon. 

Isä lähestyi yhtä kentällä olevista pojista ja kysyi, saisiko Kalle tulla mukaan pelaamaan. Poika katsoi ympärilleen nähdäkseen, mitä mieltä hänen joukkuetoverinsa olivat, mutta kukaan ei sanonut mitään. Niinpä poika teki päätöksen itse ja sanoi: "No, me olemme kuusi juoksua häviöllä ja menossa on kahdeksas sisävuoro. Kalle voi kyllä tulla meidän joukkueeseemme, ja me yritämme saada hänet lyöntivuoroon yhdeksännellä sisävuorolla." Kahdeksannen sisävuoron loppupuolella Kallen joukkue sai muutaman juoksun lisää, mutta oli yhä kolme juoksua häviöllä. 

Yhdeksännen sisävuoron alussa Kalle laittoi räpylän käteensä ja pelasi takakentällä,
vaikka yhtäkään palloa ei lentänyt siihen suuntaan. Kalle oli
ilmiselvästi onnessaan kun sai olla mukana kentällä ja hymyili suu
korvissa isälleen, joka vilkutti hänelle kentän laidalta. Yhdeksännen sisävuoronloppupuolella Kallen joukkue sai taas juoksun. Nyt olisi ollut Kallen vuoro tulla lyömään, mutta pesillä oli ajolähtö. 

Antaisiko joukkue tosiaan Kallelle lyöntivuoron tässä tilanteessa, jolloin he varmasti menettäisivät mahdollisuutensa voittaa peli? Yllättävää kyllä, maila annettiin Kallelle. Kaikki tiesivät, että kunnon lyönti olisi mahdottomuus, sillä Kalle ei osannut edes pidellä mailaa oikein, saati tähdätä palloon. Kuitenkin Kallen tullessa lyömään syöttäjä astui pari askelta lähemmäs syöttääkseen pallon Kallelle hitaasti, niin että tämä saisi edes hipaistuksi palloa. Ensimmäisellä syötöllä Kalle huitaisi mailalla kömpelösti ohi. Syöttäjä astui vielä lähemmäksi ja nosti syötön pehmeästi Kallelle. Kalle heilautti mailaa ja tällä kertaa osui palloon, joka töpsähti maahan syöttäjän lähelle. 

Syöttäjä poimi pallon maasta ja olisi helposti voinut heittää sen ykköspesälle, jolloin Kalle olisi palanut ja peli olisi päättynyt siihen; mutta sen sijaan hän heittikin pallon korkeassa kaaressa kohti kentän oikeaa laitaa, kauas ykköspesän vahdin ulottumattomiin. Kaikki rupesivat huutamaan: Kalle, juokse ykköspesälle! Juokse ykköspesälle!" Kalle ei ollut ikinä eläessään juossut ykköspesälle. Silmät selällään ja säikähtäneenä hän nyt juoksi sinne maahan piirrettyä viivaa pitkin. Kaikki huusivat: "Juokse kakkospesälle! Juokse kakkospesälle!" Kallen ehdittyä ykköspesälle kentän oikealla laidalla oleva pelaaja oli saanut pallon kiinni ja olisi voinut nyt heittää sen suoraan kakkospesälle, niin että olisi tullut palo; mutta hän ymmärsi, mitä syöttäjä oli ajanut takaa ja heitti hänkin pallon korkeassa kaaressa kauas kolmospesän yli. 

Kalle juoksi kohti kakkospesää ja hänen edellään olevat joukkuetoverit juoksivat kolmospesän kautta kotiin. Kun Kalle pääsi kakkospesälle, siellä oleva vastapuolen pelaaja juoksi hänen luokseen, käänsi hänet kohti kolmospesän suuntaa ja huusi: "Juokse kolmoselle!" Ja kun Kalle kiersi kolmospesän, kaikki pojat molemmista joukkueista huusivat: "Kalle, juokse kotiin!" Kalle juoksi kotipesään ja hänelle hurrattiin sankarina, joka oli lyönyt kotijuoksun ja saanut aikaan sen, että hänen joukkueensa voitti pelin. 

Tuona päivänä", sanoi isä hiljaisella äänellä kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan, "pojat niistä molemmista joukkueista auttoivat tuomaan palasen jumalaista Suunnitelmaa tähän maailmaan."

Meillä kaikilla on päivän mittaan tuhansia mahdollisuuksia auttaa toisiamme. Niin monet näennäisesti vähäpätöiset kanssakäymiset ihmisten välillä asettavat meidät valinta tilanteeseen: välitämmekö eteenpäin tämän kipinän? Vai jätämmekö väliin tilaisuuden, jolloin tässä tapahtumasarjassa maailma jää vähän entistä kylmemmäksi?

-T-

Joulupukin televisiokaukoputki- tarina

Tiedättekö, että tänä vuonna Julupukki on hankkinut itselleen erään uuden keksinnön, joka helpottaa paljon hänen ja tonttujen työtä. Se on nimeltään televisiokaukoputki ja sillä pystyy lukemaan lasten hartaimmat joululahjatoiveet. Näin tonttujen ei tarvitse käydä niitä erikseen salaa kuuntelemassa.

Tontut Tip ja Tap päättivät kokeilla laitetta heti malttamatta odottaa Joulupukin ohjeita. Eräänä päivänä, kun ketään eo ollut lähettyvillä, molemmat tontut ryntäsivät televisiokaukoputken kimppuun. Tip käänsi käynnistysvipua, ja kone alkoi hiljalleen surista. Tap suuntasi putken kohti etelää, ja kumpikin alkoi tirkistellä kuvalevyä. ”Hip hei, tämähän toimii”, kuiskasi Tip. ”Eläköön! Nyt saamme lasten toiveet selville näin helposti.”

Tip ja Tap kääntelivät ja vääntelivät kaukoputkea, kunnes saivat näkyviin Mattilan talon. Pihalla leikkivät tutut lapset – Hilkka ja Heikki. ” Nyt minä käännän tätä nappulaa, jossa lukee sydänkuva – ja silloin näemme, mitä lapsilla on sydämellään!” ”Onpa Hilkalla ja Heikillä kummalliset toivomukset!” Kuvassa näkyy nimittäin luu ja hiiri. ” No, mitäpä ihmettelemistä siinä oikeastaan on”, tuumi Tap. ” Nämä nykyajan lapset saattavat joskus olla hiukan kummallisia, mutta … no … saamansa pitää” ”Hys, nyt joku tulee”, säikahti Tip. Tontut sulkivat nopeasti koneen ja pujahtivat tiehensä.

Iltapäivällä oli neuvottelu Joulupukin luona. ”Kas niin tonttuseni”, sanoi Joulupukki. ”Mitä uutta olette saaneet selville?”
”Lahtisen Kalle toivoo uusia suksia, Siltalan Silja haluaisi saada kirjan ja Mattilan Hilkka ja Heikki tahtovat luun ja hiiren”
”Mitä ihmettä? Luun ja hiiren. Mitä ne semmoiset lahjat ovat?”
”Niin, niin, sellaiset he toivoivat – me katsoimme televisiokaukoputkella”, selitti Tip.
”Ja kenen luvalla?, kysyi Joulupukki otsa rypyssä. ”Kyllä te olette katsoneet aivan väärin. Tulkaahan, niin katsomme yhdessä.” Niin Joulupukki ja koko tonttulauma marssivat kaukoputken luo. Joulupukki käynnisti laitteen ja suuntasi sen etelää kohti Mattilan taloa.
”Ja mitäs tämä on … ei mutta … hahhahhaa … ”, Joulupukki purskahti makeaan nauruun ja nauroi pitkän aikaa tähystellen kaukoputkeen.

Tip ja Tap vaikuttivat jo kovin noloilta.
”Jaa-a, tällaista sattuu, kun ei malta odottaa ohjeita. Arvaattekos mitä minä näin?”
Tontut pudistivat päätään.
”No … ensin minä näin Hilkan ja Heikin pulkkamäessä. Heikki toivoo luistimia ja Hilkka nukkea. Lisäksi näin vielä Mustin ja Mirrinkin. Ja katsahdinpa kokeeksi heidänkin toivomuksiaan – ja sieltähän ne luut ja hiiret löytyivät.” Kaikki tontut purskahtivat makeaan nauruun ja he nauroivat pitkään ja sydämellisesti.

Marjatta Kurenniemi 1997


http://arkisto.partio.fi/?deptid=1314

Liinan poro -tarina

Laumastaan eksynyt poro harhaili peloissaan lumimyrskyn riepottelemilla Lapin tuntureilla. Kovin väsyneenä ja nälkäisenä se saapui viimein Korvatunturin juurelle, missä sen korviin kantautui kummallisia ääniä: kilkutusta ja kalkutusta, pauketta ja kolinaa. Poro ei kuitenkaan osannut pelätä outoja ääniä, vaan se haisteli ilmassa leijuvaa tuttua ja herkullista tuoksua. Pian se näkikin kaukana aitauksen, jossa porotokka rouskutteli tyytyväisenä kerpunoksia. Täyttä laukkaa poro juoksi aitauksen luokse, työnsi päänsä riukujen välistä ja hamusi epätoivoisesti lehtien rippeitä.

Pelottava seikkailu tuntui saaneen juuri onnellisen päätöksen, kun äkkiä poron kaulaan lensi suopunki. Pelästynyt poro alkoi riuhtoa itseään vapaaksi, mutta köysi oli lujasti solmittu. Köyttä piteli pikkuinen tonttutyttö, joka lähestyi poroa rauhoittavasti puhellen: ” Sinun on jäätävä tänne, poro kulta, sillä tunturissa sinä näännyt nälkään ja kylmään tai ahma hyökkää kimppuusi. Täällä saat ruokaa ja lämpimäntallin suojan.”

Vähitellen poro rauhoittui, ja tonttu vei sen lämpimään eläinsuojaan, jossa toiset pikkutontut toivat heti sen eteen kerppukaukalon, johon pudottivat vielä korillisen jäkälääkin. Tonttutyttö heitti sen selkään villaloimen ja alkoi harjata sen takkuista turkkia.

Hetken kuluttua nurkan sokkeloista sipsutti tonttuvanhus lyhty kädessään ja huomasi uuden asukkaan.” Kas vain, Liina, oletpa tainnut lopultakin löytää itsellesi oman poron. Kylläpä onkin kaunissarvinen eläin. Se on varmasti Antin porotokasta eksynyt, muuten ei olisi selvinnyt lumimyrskyssä tänne asti” – tonttuvanhus jutteli.

Kun poro kuuli Antin nimen, se höristi heti korviaan ja katsoi tonttua uteliaana pää kallellaan. Liina laittoi porolle kellon kaulaan ja silitti sen turpaa hellästi. Silloin poro oli jo nukahtanut. Niin väsynyt se oli.

Nukuttuaan väsymyksensä pois poro heräsi kanan äänekkääseen kotkotukseen: ” Missä on munani, jonka juuri munin?” Poro katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hetken kuluttua se muisti kaiken ja alkoi rouskuttaa kerppuja seuraten samalla ympärillään tapahtuvaa hyörinää. Pikkutonttuja tuli ja meni. Yhdellä oli sukset pakattavana, toisella kauralyhde pikkulinnuille. Lattialla istui parrakas pikkutonttu korjaamassa peitettä. Poro ei nähnyt aivan kaikkia karsinoissa olevia eläimiä, mutta se kuuli, kuinka vuohi jokelteli vastasyntyneen kilin kanssa ja kuinka uuhi opetti pientä karitsaansa. Kissat vilahtelivat poron jalkojen välissä ja hiiret vilistivät pitkin lattioita.

Jouluyö, josta kaikki puhuivat, lähestyi. Tontut sytyttelivät lyhtyjä ja kynttilöitä ja jakoivat eläimille tonttukeittiössä leivottua leipää sekä muita herkkuja.

Eräänä iltana Liina valjasti poron ja vei sen ulos pikkuruisen punaiseksi maalatun reen eteen. Reessä oli suuri lahjasäkki. ” Poro kulta, nyt me lähdemme jakamaan lahjoja ystävillemme niin kuin itämaan tietäjät veivät lahjoja Jeesus-lapselle. Sillä tavalla ihmiset muistavat joulun ilosanomaa ja haluavat rauhaa kaikille”, Liina sanoi iloisesti. Joulu oli tullut.

Salli Parikka 1998

http://arkisto.partio.fi/?deptid=1314