Liinan poro -tarina

Laumastaan eksynyt poro harhaili peloissaan lumimyrskyn riepottelemilla Lapin tuntureilla. Kovin väsyneenä ja nälkäisenä se saapui viimein Korvatunturin juurelle, missä sen korviin kantautui kummallisia ääniä: kilkutusta ja kalkutusta, pauketta ja kolinaa. Poro ei kuitenkaan osannut pelätä outoja ääniä, vaan se haisteli ilmassa leijuvaa tuttua ja herkullista tuoksua. Pian se näkikin kaukana aitauksen, jossa porotokka rouskutteli tyytyväisenä kerpunoksia. Täyttä laukkaa poro juoksi aitauksen luokse, työnsi päänsä riukujen välistä ja hamusi epätoivoisesti lehtien rippeitä.

Pelottava seikkailu tuntui saaneen juuri onnellisen päätöksen, kun äkkiä poron kaulaan lensi suopunki. Pelästynyt poro alkoi riuhtoa itseään vapaaksi, mutta köysi oli lujasti solmittu. Köyttä piteli pikkuinen tonttutyttö, joka lähestyi poroa rauhoittavasti puhellen: ” Sinun on jäätävä tänne, poro kulta, sillä tunturissa sinä näännyt nälkään ja kylmään tai ahma hyökkää kimppuusi. Täällä saat ruokaa ja lämpimäntallin suojan.”

Vähitellen poro rauhoittui, ja tonttu vei sen lämpimään eläinsuojaan, jossa toiset pikkutontut toivat heti sen eteen kerppukaukalon, johon pudottivat vielä korillisen jäkälääkin. Tonttutyttö heitti sen selkään villaloimen ja alkoi harjata sen takkuista turkkia.

Hetken kuluttua nurkan sokkeloista sipsutti tonttuvanhus lyhty kädessään ja huomasi uuden asukkaan.” Kas vain, Liina, oletpa tainnut lopultakin löytää itsellesi oman poron. Kylläpä onkin kaunissarvinen eläin. Se on varmasti Antin porotokasta eksynyt, muuten ei olisi selvinnyt lumimyrskyssä tänne asti” – tonttuvanhus jutteli.

Kun poro kuuli Antin nimen, se höristi heti korviaan ja katsoi tonttua uteliaana pää kallellaan. Liina laittoi porolle kellon kaulaan ja silitti sen turpaa hellästi. Silloin poro oli jo nukahtanut. Niin väsynyt se oli.

Nukuttuaan väsymyksensä pois poro heräsi kanan äänekkääseen kotkotukseen: ” Missä on munani, jonka juuri munin?” Poro katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hetken kuluttua se muisti kaiken ja alkoi rouskuttaa kerppuja seuraten samalla ympärillään tapahtuvaa hyörinää. Pikkutonttuja tuli ja meni. Yhdellä oli sukset pakattavana, toisella kauralyhde pikkulinnuille. Lattialla istui parrakas pikkutonttu korjaamassa peitettä. Poro ei nähnyt aivan kaikkia karsinoissa olevia eläimiä, mutta se kuuli, kuinka vuohi jokelteli vastasyntyneen kilin kanssa ja kuinka uuhi opetti pientä karitsaansa. Kissat vilahtelivat poron jalkojen välissä ja hiiret vilistivät pitkin lattioita.

Jouluyö, josta kaikki puhuivat, lähestyi. Tontut sytyttelivät lyhtyjä ja kynttilöitä ja jakoivat eläimille tonttukeittiössä leivottua leipää sekä muita herkkuja.

Eräänä iltana Liina valjasti poron ja vei sen ulos pikkuruisen punaiseksi maalatun reen eteen. Reessä oli suuri lahjasäkki. ” Poro kulta, nyt me lähdemme jakamaan lahjoja ystävillemme niin kuin itämaan tietäjät veivät lahjoja Jeesus-lapselle. Sillä tavalla ihmiset muistavat joulun ilosanomaa ja haluavat rauhaa kaikille”, Liina sanoi iloisesti. Joulu oli tullut.

Salli Parikka 1998

http://arkisto.partio.fi/?deptid=1314