Eräällä
varojenkeräämisillallisella koulun hyväksi, jota kävivät
lapset, joilla oli oppimisvaikeuksia. Yhden oppilaan isä piti puheen,
jota kukaan läsnäolijoista ei tulisi unohtamaan. "Kaikki, mitä Jumala tekee,
lapset, joilla oli oppimisvaikeuksia. Yhden oppilaan isä piti puheen,
jota kukaan läsnäolijoista ei tulisi unohtamaan. "Kaikki, mitä Jumala tekee,
on
täydellistä. Kuitenkin minun poikani, Kalle, ei pysty oppimaan asioita
samalla
tavalla kuin toiset lapset. Hän ei ymmärrä asioita niin kuin toiset lapset
ymmärtävät. Missä Jumalan suunnitelma näkyy minun poikani kohdalla?"
Yleisö meni hiljaiseksi. Isä jatkoi. "Minä uskon, että kun Jumala tuo maailmaan Kallen kaltaisen lapsen, astuu esiin mahdollisuus ymmärtää Jumalainen Suunnitelma. Ja se tulee esille siinä, miten toiset ihmiset kohtelevat tuota lasta. Sitten isä kertoi seuraavan tarinan: eräänä päivänä hän ja Kalle olivat kävelleet puiston ohi, missä Kallelle vieraat pojat olivat pelaamassa pesäpalloa. Kalle kysyi: "Luuletko että he antaisivat minunkin pelata?"
Isä tiesi, että useimmat pojista eivät haluaisi Kallea joukkueeseensa. Mutta hän ymmärsi myös, että jos Kalle saisi luvan pelata, se antaisi Kallelle myös suuresti kaivatun tunteen
kuulumisesta joukkoon.
Yleisö meni hiljaiseksi. Isä jatkoi. "Minä uskon, että kun Jumala tuo maailmaan Kallen kaltaisen lapsen, astuu esiin mahdollisuus ymmärtää Jumalainen Suunnitelma. Ja se tulee esille siinä, miten toiset ihmiset kohtelevat tuota lasta. Sitten isä kertoi seuraavan tarinan: eräänä päivänä hän ja Kalle olivat kävelleet puiston ohi, missä Kallelle vieraat pojat olivat pelaamassa pesäpalloa. Kalle kysyi: "Luuletko että he antaisivat minunkin pelata?"
Isä tiesi, että useimmat pojista eivät haluaisi Kallea joukkueeseensa. Mutta hän ymmärsi myös, että jos Kalle saisi luvan pelata, se antaisi Kallelle myös suuresti kaivatun tunteen
kuulumisesta joukkoon.
Isä lähestyi yhtä kentällä olevista pojista ja kysyi,
saisiko Kalle tulla mukaan pelaamaan. Poika katsoi ympärilleen nähdäkseen, mitä
mieltä hänen joukkuetoverinsa olivat, mutta kukaan ei sanonut mitään. Niinpä
poika teki päätöksen itse ja sanoi: "No, me olemme kuusi juoksua häviöllä
ja menossa on kahdeksas sisävuoro. Kalle voi kyllä tulla meidän joukkueeseemme,
ja me yritämme saada hänet lyöntivuoroon yhdeksännellä sisävuorolla." Kahdeksannen
sisävuoron loppupuolella Kallen joukkue sai muutaman juoksun lisää, mutta oli
yhä kolme juoksua häviöllä.
Yhdeksännen sisävuoron alussa Kalle laittoi räpylän käteensä ja pelasi takakentällä,
vaikka yhtäkään palloa ei lentänyt siihen suuntaan. Kalle oli
ilmiselvästi onnessaan kun sai olla mukana kentällä ja hymyili suu
korvissa isälleen, joka vilkutti hänelle kentän laidalta. Yhdeksännen sisävuoronloppupuolella Kallen joukkue sai taas juoksun. Nyt olisi ollut Kallen vuoro tulla lyömään, mutta pesillä oli ajolähtö.
vaikka yhtäkään palloa ei lentänyt siihen suuntaan. Kalle oli
ilmiselvästi onnessaan kun sai olla mukana kentällä ja hymyili suu
korvissa isälleen, joka vilkutti hänelle kentän laidalta. Yhdeksännen sisävuoronloppupuolella Kallen joukkue sai taas juoksun. Nyt olisi ollut Kallen vuoro tulla lyömään, mutta pesillä oli ajolähtö.
Antaisiko joukkue tosiaan
Kallelle lyöntivuoron tässä tilanteessa, jolloin he varmasti menettäisivät mahdollisuutensa voittaa peli? Yllättävää
kyllä, maila annettiin Kallelle. Kaikki tiesivät, että kunnon lyönti olisi
mahdottomuus, sillä Kalle ei osannut edes pidellä mailaa oikein, saati tähdätä
palloon. Kuitenkin Kallen tullessa lyömään syöttäjä astui pari askelta lähemmäs
syöttääkseen pallon Kallelle hitaasti, niin että tämä saisi edes hipaistuksi
palloa. Ensimmäisellä syötöllä Kalle huitaisi mailalla kömpelösti ohi. Syöttäjä
astui vielä lähemmäksi ja nosti syötön pehmeästi Kallelle. Kalle heilautti
mailaa ja tällä kertaa osui palloon, joka töpsähti maahan syöttäjän lähelle.
Syöttäjä poimi pallon maasta ja olisi helposti voinut heittää sen ykköspesälle,
jolloin Kalle olisi palanut ja peli olisi päättynyt siihen; mutta sen sijaan
hän heittikin pallon korkeassa kaaressa kohti kentän oikeaa laitaa, kauas
ykköspesän vahdin ulottumattomiin. Kaikki rupesivat huutamaan: Kalle, juokse
ykköspesälle! Juokse ykköspesälle!" Kalle ei ollut ikinä eläessään juossut
ykköspesälle. Silmät selällään ja säikähtäneenä hän nyt juoksi sinne maahan piirrettyä
viivaa pitkin. Kaikki huusivat: "Juokse kakkospesälle! Juokse kakkospesälle!"
Kallen ehdittyä ykköspesälle kentän oikealla laidalla oleva pelaaja oli saanut
pallon kiinni ja olisi voinut nyt heittää sen suoraan kakkospesälle, niin että
olisi tullut palo; mutta hän ymmärsi, mitä syöttäjä oli ajanut takaa ja heitti
hänkin pallon korkeassa kaaressa kauas kolmospesän yli.
Kalle juoksi kohti
kakkospesää ja hänen edellään olevat joukkuetoverit juoksivat kolmospesän
kautta kotiin. Kun Kalle pääsi kakkospesälle, siellä oleva vastapuolen pelaaja
juoksi hänen luokseen, käänsi hänet kohti kolmospesän suuntaa ja huusi:
"Juokse kolmoselle!" Ja kun Kalle kiersi kolmospesän, kaikki pojat
molemmista joukkueista huusivat: "Kalle, juokse kotiin!" Kalle juoksi
kotipesään ja hänelle hurrattiin sankarina, joka oli lyönyt kotijuoksun ja
saanut aikaan sen, että hänen joukkueensa voitti pelin.
Tuona päivänä",
sanoi isä hiljaisella äänellä kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan,
"pojat niistä molemmista joukkueista auttoivat tuomaan palasen jumalaista
Suunnitelmaa tähän maailmaan."
Meillä
kaikilla on päivän mittaan tuhansia mahdollisuuksia auttaa toisiamme. Niin
monet näennäisesti vähäpätöiset kanssakäymiset ihmisten välillä asettavat
meidät valinta tilanteeseen: välitämmekö eteenpäin tämän kipinän? Vai jätämmekö
väliin tilaisuuden, jolloin tässä tapahtumasarjassa maailma jää vähän entistä
kylmemmäksi?
-T-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti